Moikka! Pari viikkoa on nyt katseltu ja ihmetelty ja opittu hieman enemmän kuin peruskoulussa tähän aikaan syksystä. Päivät ovat pitkiä ja välillä väsyttää, mutta hyvähenkinen luokka pitää vauhdissa. Tänään aattelin postata ihan vain siitä, kuka minä olen ja kertoa hieman siitä, miksi mä lähdin lähihoitajaksi opiskelemaan, miksi juuri lähihoitajaksi ja siitä viellä hieman ajatuksia.
Olen siis Miira, olen pian 16 vuotias (huomenna :P 22.8.) ja opiskelen siis Helsingin Diakoniaopistossa ammattikoulussa lähihoitajaksi. Päätin lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi, sillä ihmisten kanssa oleminen ja auttaminen on tavallaan ainakin yksi niistä sadoista syistä miksi elän, tai oikeastaan mikä on se mun elämän tarkoitus-, jos muilla on hyvä olla, on mulla viellä parempi. Myös miksi päätin juuri lähihoitajaksi, oli enimmäkseen ensinnäkin se, että lukioon en oisi mennyt hinnasta mistä hyvänsä, lukeminen ei oo se mun juttu, eikä opiskelukaan, haluan nuorena valmistua ja varmistua myös siitä, että mulla on pian työelämä edessä, samalla kun alan pikku hiljaa irrottamaan otetta vanhemmistani, sisaruksistani ja perhe tuttavistani, en kokonaan, mutta pikku hiljaa etsimää elämääni ilman mitään sääntöjä ja koko ajan siihen puuttumista, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.
Tässä vaiheessa opintoja näen kaiken auttamisena ja sillain et kaikkeen on mahdollisuus. Opiskelu ei välttämättä ole helpompaa kuin ennen, mutta se on enemmän sellaista, miten minä itse tykkään opiskella. Haasteena on pitkät päivät ja se, mihi on jo tottunut, että kaikesta sanotaan tee, kirjoita, palauta, täällä ollaa ongelmissa, jos tehtävät ei palaudu sovittuna aikana, peruskoulussa se oli erilaista. Mahdollisuuksia on monia, esim kaikki ne suuntautumiset, työt ei lopu kesken, hoitajia tarvitaan, sekä lasten ja nuorten kanssa niin myös vanhusten ja kodittomien esim alkoholistien kanssa.
Ensimmäiseltä vuodelta odotan uusia ystäviä ja ihmisiä ja sitä, että pääsen esimerkiksi koe paineista ja tehtävistä eroon, paineet kun on käynnisä, ei oikeesti pysty oikeen keskittyy muuhun kun siihe, että jaksaa olla koulussa ja yrittää parhaansa. Pelkään stressaamistani liikaa ja sitä että koko ajan mulla on pelko, että mitä jos mä sitä, mitä jos mä tätä, mutta tuskin koska täällä ihmiset on sua varten.
Luokassamme eli ryhmässämme on 27 oppilasta, tai no, minä ja 26 jos oikein muistan. Tulemme jo toisella viikolla hyvin toimeen, mutta vain todennäköisesti sen takia, että opettajamme ehdotti, että voisimme tehdä WhatsApp ryhmän, jossa infotaan tässä aluksi esim tuntien peruutuksista. Tällä hetkellä emme voi enään muuta kuin nauraa ja iloita, sillä se toimii meidän juttelu ryhmänä, jossa oikeesti melkein jokainen luokaltamme on koko ajan äänessä siellä. Viikonlopun aikana on tullut yli 20 äänitettä, 5 videoo, ja yhteensä ryhmässämme on yli 400 viestiä... Säälimme kyllä opettajaamme.. Mutta tosiaan, esimerkiksi tuo wa- ryhmä on lähentänyt alle kahessa viikossa meitä ja kaikilla on yksi tai enemmän kaveria, jonka kanssa olla koko ajan, luokassamme saamme näyttää siltä miltä näytämme, sekä olla just eikä melkee sitä mitä olemme, omien menneisyytemme ja huonojen ja hyvien puoliemme kanssa. Ihan huikeeta, koska näin ei ole kovin usein. Eka koulu viikkoni on sujunut tosi lupaavasti ja hyvin, ainut vaan että stressaan pikku hiljaa kokeista ja väsyttää, kun ei malta nukkua vaan haluta koko ajan ihanan luokan luokse kouluun..!
p.s. en pysty kuvailemaan toisten kuvilla fiilistäni maanantaina kun koulu alkoi, sillä monet eivät varmaan tunteneet samaa tunnetta kuin minä, tai sitten joo mutta se ei ole luontevaa sillä fiilikseni oli niin aivan huipea kaiken muutaman vuoden sisällä tapahtuneiden asioiden takia että en pystynyt tuntea mitään muuta kuin sitä, että vanhat asiat ovat nyt menneitä, ja nyt on aika uudelle alulle!
Nähdään taas kirjoittelun parissa, ihanaa viikonloppua kaikille jo valmiiksi!
Miira
