Joulu tarina:
Ulkona sataa lunta, suuria riekon kokoisia lumihiutaleita tarttuu kaulahuiviin ja pipoon. Juoksemme puistossa hippaa. Veera nauraa, kun pitkiin mustiin ripsiini tarttuu yhtenään lumihiutaleita, hänen mielestään näytän pienelle suloiselle nukelle. Minä en vain halua olla nukke, nuket ovat tyhmiä, vaikka ovatkin kauniita. Nukeilla tarkoitan nyt niitä tälläytyviä tärkeilijöitä, kikattelijoita. En jaksa kuunnella sitä kikattelua, kun he höpisevät pojista.
”Minusta pojat saisivat hautautua lumen alle ikiuneen. Paitsi Lasse. Äiti saisi raivokohtauksen, jos hautaisin hänet lumeen.” tokaisen ärtyneenä.
”Olipa hienosti sanottu tuo ikiuneen. Ai niin melkein unohdin, Anttihan on sinusta ihan kiva.”
”Ole hiljaa, Veera. Sihahdan hampaideni välistä.” Antti on yksi poika, joka asuu naapurissamme. Hänellä on vaaleat hiukset ja siniset silmät. Hän on minua ja Veeraa muutaman vuoden vanhempi. Hän ei ole sellainen ilkeä vintiö, niin kuin alakerran vanha mies nimittää muita pihan poikia. Joku oli rikkonut palohälyttimen kannen tahallaan ja painanut nappia. Kun palokunta tuli paikalle, kukaan ei tiennyt kuka oli syypää turhaan hätähälytykseen.
”Antti on tosi söpö.” Veera henkäisee äkkiä.
”No ei se minusta teddykarhulta näytä.”
”Miia, myönnä nyt että olet vähän ihastunut.”
”Me ollaan vain kavereita ja siinä kaikki. Jos haluat, niin ala vain seurustella sen kanssa.”
”Miia, en minä voi. Ei Antti välitä minusta, se tykkää sinusta.”
”On eri asia tykätä tai pitää, kuin olla ihastunut.”
”Niin mutta…”
”Veera, oikeasti, en jaksa jauhaa tästä samasta asiasta. Minä ja Antti olemme vain kavereita, vaikka se onkin muka niin vaikea uskoa, että emme ole mitään muuta.”
”Okei, antaa asian olla. Minä ostin sinulle joululahjan.” Veera hyppää asiasta lihapullaan kuten hänellä on tapana sanoa.
”Niinkö? Mitä sinä toivot lahjaksi.?”
”Toivon lahjoja, hiustenkuivaaja, sarjakuvia ja paljon suklaata.”
”Niin, minä odotan kovasti sitä joulutunnelmaa, kun puuhataan yhdessä ja Isä on kerrankin kotona, eikä töissä. Tietenkin toivon lahjaksi hiussolkea, pampuloita ja muistikirjoja. Minusta olisi kiva saada uusi kännykkä, mutta en tiedä ostavatko vanhempani sitä, se oli aika kallis.” puhun, kun äkkiä näen Miian silmissä kyyneliä. Hämmentyneenä ojennan käteni hänen ympärilleen ja kysyn mikä on hätänä.
”Tiedätkö, kaikkein eniten minä toivoisin, että Nina voisi tulla jouluksi kotiin. Miia, minä antaisin vaikka kaikki lahjani pois jos Nina vain voisi olla terve.” Veera pyyhkäisee kyyneleen poskeltaan yrittäen peittää oman mielentilansa.
”Jos Nina ei pääse teidän luoksenne jouluksi, niin varmasti te voitte mennä jouluksi sairaalaan.”
”Tiedän, mutta Nina haluaisi niin kovasti kotiin.” Veera henkäisee alistuneena.
”Ymmärrän, yksin on ikävä olla niin suuressa talossa.”
”Mutta tehdään nyt lumienkeleitä, Miia?”
”Juu, sitten lumiukko!”
Makailen maassa ja katselen kohti taivasta. On sellainen hassu rauhallinen tunne sisällä. Tuskin maltan odottaa että joululoma alkaa. Muistelen kuvaamataidon tunnilla tehtyjä joulukortteja, ne pitäisi lähettää huomenna, että ne ehtivät jouluksi perille. Veera tarttuu käteeni ja auttaa minua nousemaan ylös maasta.
Äkkiä Veera hiljenee, melkein jähmettyy ja katsoo olkani yli jonnekin kauas. Käännyn katsomaan ja näen Antin seisoskelevan ja nauravan meille.
”Olette ihan lumisia, kuin lumiukot.” Vatsassa kipristelee jännitys. Nyt tiedän mitä tarkoittaa kun on perhosia vatsassa, se tuntuu varmasti tältä.
”Miia oletko kunnossa?” Antti kysyy ja tunnen poskilla kuumotusta.
”Olen, me tuota, teimme lumienkeleitä.”
”Jaa, mikä tuo on.” Antti kumartuu ja ottaa hiuksistani jonkin langan pätkän.
”Ei sinulla ihan näin punaiset hiukset ole.” Hän virnistää kiusoitellen.
”Niin, tuota Antti, en ole nähnyt sinua vähään aikaan, oletko aloittanut jonkin uuden harrastuksen?”
”No yläasteen viimeisellä lukuvuodella opiskelu on vähän tiukempaa.”
”Joko tiedät mihin lähdet opiskelemaan?” Veera utelee kiinnostuneena.
”Lukioon tai sitten lähden opiskelemaan arkkitehdiksi. En ole varma, katsotaan mihin saan opiskelupaikan.”
”Arkkitehti kuulostaa hienolle.” Veera virnistää. ”Mutta hienokin arkkitehti voi saada lumipesun.” Hän heittää lumipallolla Anttia.
”Vai sellaista peliä! Veera odotas, kun saan sinut kiinni, niin käyt kinoksessa uimalla!”
Sydän pamppaillen katson heidän juoksuaan. Ennen kuin kerkeän osallistua siihen joku halaa minua takaa päin ja nostaa jalkani ilmaan. Säikähdän ja kiljaisen ja huomaan Antin ja Veeran pysähtyvän.
”Mitä pikkuinen?” Kuulen tutun äänen selkäni takaa.
”Minä en ole mikään pikkuinen, Aki. Laske minut maahan.”
”En, ennen kuin lupaat, ettet heittele minua lumipalloilla.” Aki virnistää.
”Enhän minä ole yhtä villi kuin Veera.”
”Pikkuveljeni väittää toista.” Aki laskee minut alas ja suoristelen nopeasti takin. ”Antti, mitä sanot, onko Miia villi tyttö?”
”Riippuu mitä tarkoitat sanalla villi. Hän ei ole villikissa niin kuin Veera, mutta hän on villi eli erikoinen.”
”Minäkö villi?” Veera kiljaisee väliin. ”Kuule saat tuta nyt kuinka villikissa hyökkää senkin luolamies!”
”Ahaa.” Aki huokaisee ja kävelee kaksikon väliin. ”Te kaksi jaksatte aina olla tukkanuottasilla. Martti tuli myös, joko Lasse on tehnyt läksynsä?”
”Minä haen Lassen ulos, niin hän voi leikkiä Martin kanssa.” Veera hihkaisee kun näkee Antin ja Akin pikkuveljen seisovan kerrostalon nurkalla ujon näköisenä.
”Martti, sinulla on liian vähän vaatetta, mars heti sisälle!” Antti touhottaa ja hätistää vastustelevan veljensä takaisin sisälle. Molemmat katoavat nurkan taakse. Jään hölmistyneenä seisomaan Akin kanssa takapihalle. Hän on niin aikuisen oloinen, etten aina tiedä, mistä voisin puhua hänen kanssaan. Itse tunnen olevani niin lapsellinen. Kävelen kohti jäistä keinua. Se kimaltelee pihavaloissa. Lumi narskuu kengän alla. Ilta on aika pimeä jo, mutta minua ei pelota pimeä enää.
Aki kävelee perässäni ja istuu toiseen keinuun. Hän katsahtaa taivaalle. Pilvien raosta näkyy täysikuu ja tähtitaivas. Kuulen hänen huokaavan hiljaa.
”Mitä sinä ajattelet joulusta?”
”Tuota voitko tarkentaa?” Ihmettelen Akin kummallista kysymystä.
”No, pidätkö sinä joulusta? Onko se sinusta kiva juhla? Mitä sinä odotat joululta?”
”Vaikea sanoa.” Sanon mietteliäästi.
”Kun minä olin lapsi, muistan odottaneeni kovasti lahjoja. Odotin mitä saan. Milloin pukki tulee ja saa avata lahjat ja syödä suklaata. ”Aki kertoo katsellen yhä tähtitaivaalle.
”Tiesitkö että meidän perheessä ei ole koskaan uskoteltu, että pukki olisi olemassa?”
”No tuota en.” soperran ihmetellen mitä Aki oikein ajaa takaa.
”Meillä se on ollut aikuisten ja lasten välinen leikki. Meidän pukkimme oli naapurin vanha nainen.” Aki sanoo hymyillen. ”Tiedän mitä ajattelet, että ei nainen voi olla joulupukki.”
”No, ei ole kyllä yleistä, että nainen esittäisi joulupukkia, mutta no hän kai halusi leikkiä?”
”Kyllä. Irja oli leski rouva. On menettänyt miehensä sodassa ja poikansa myöhemmin vei eräs vaikea sairaus. Hän oli yksinäinen ja meidän perheemme tuttu. Hän vietti joulua aina käymällä meidän tykönämme leikkimässä pukkia.”
”Hän oli kyllä aika kiltti.”
”Niin. Me tiesimme aina, että se on hän. Silti me leikimme aina mukana ja lauloimme Joulupukki-laulun aina yhtä hyvin, vaikka tiesimme, että hän ei ole oikea pukki. Minä pidin hänestä todella. Muistan viimeisen kerran, kun hän oli meillä pukkina. Äiti oli sanonut, että Irja ei tule enää meille pukiksi koska olemme jo niin isoja ja hänellä on varmasti omakin joulu. Mutta me tahdoimme pukin, tahdoimme Irjan luoksemme. Kävimme hänen ovellaan pyytämässä hänet luoksemme ja hän tuli. Muistan hänen hymynsä, hän oli niin onnellinen.”
”Nyt hän ei ole käynyt meillä pukkina kahdeksaan vuoteen. Olemme kai kaikki jo liian isoja leikkimään sellaista. Mutta syy on myös toisenlainen. Irja oli sen viimeisen joulun meidän kanssamme. Pian sen jälkeen hän liukastui kadulla ja hänen lonkkansa murtui. Vanhoilla naisilla on hauraat luut. Hän joutui sairaalaan eikä tullut koskaan enää takaisin. Mutta sain tänä aamuna vanhan kirjeen. Irjan omainen toi sen minulle. Hän sanoi, että Irja oli kirjoittanut sen jo kauan sitten sairaalassa, mutta ei ehtinyt lähettää sitä.” Aki jatkoi kertomustaan.
”Irja kirjoitti kirjeessä, kuinka hän oli nauttinut joulusta meidän kanssamme. Hän oli todella tuntenut olevansa tärkeä ja rakastettu, kun me pojat tahdoimme hänet joulupukiksi. Hän sanoi, että hänen joulunsa olivat olleet kovin yksinäisiä siitä lähtien, kun hän oli menettänyt miehensä ja poikansa. Ajattele, Miia, me toimme hänen elämäänsä iloa suunnattomasti. Ja se sai minut miettimään mitä minä kaipaan joululta.”
”Nyt kun olen aikuinen, en enää kaipaa niinkään lahjoja. Kaipaan omaa perhettäni, sitä että saan tulla kotiin, saan viettää jouluani perheeni kanssa, kinastella, nauraa tai ihan vain olla yhdessä saman katon alla. Olla lähellä ja tuntea olevani rakastettu, ihan niin kuin Irja sanoi siinä kirjeessä. ”Joulumieli tulee puuhastelusta ja hyvästä tahdosta. Ellei tee mitään, ei voi iloita joulusta. Hän oli viisas vanha nainen.” Aki hymyilee ja katsoo minua.
”Aki, minäkin odotan joulua. Se on kaunis juhla.”
”Muista, Miia, että ei ole väliä mitä muut ajattelevat joulusta. Tärkeää on mitä sinä itse ajattelet siitä. Miltä joulu sinusta tuntuu? Mikä tekee sinulle joulun? Itse olen ainakin huomannut, että ei se tule pelkistä lahjoista, kuusesta, koristeista tai siitä jouluhössötyksestä.”
”Niin, joulu on minusta paljon muutakin. En vain osaa sanoa mitä.”
”Tiedän ettet usko tällaisiin juttuihin Miia, mutta enkeleitä on oikeastikin olemassa. Irjalle minä ja veljeni olimme enkeleitä, me ilahdutimme häntä. ”
”Niin, ehkä.”
”Joskus enkelit ovat vain ystäviä. Ystävät auttavat toisiaan, minä ajattelin laittaa vahingon kiertämään.” Aki nauraa ”Veeran perheellä on vaikeaa, eikö?” Aki kysyy. Näen hänen silmiensä takana tunteita joita en osaa tulkita.
”Niin…”
”Me voisimme järjestää pienen yllätyksen heille…”
”Miten?”
”No, tunnen erään Ninan lääkärin.”
”Ihanko totta? Tarkoitatko?”
”Miia, voisin vähän kysellä Veeran vanhempien puolesta mitä mieltä hän on, onnistuisiko Ninan kotiin tulo. ”
”Oikeasti? Se olisi aivan upeaa!”
”Juu, mutta se on salaisuus.”
”Mutta miten??”
”Miia, olen itsekin lääkäri ja töissä samassa laitoksessa.”
”Mutta sh.. ”Aki hymyilee, minulle veitikkamaisesti. ”Nyt Veera ja Antti tulevat Martti ja Lasse mukanaan. Pidätkö salaisuuteni?” Aki kysyy.
”Pidän tietenkin.” Hymyilen ja juoksen Veeran luo.
Joulu runo:
Malmikoti projekti oli mielenkiintoinen mutta aina välillä tuli hieman ristiriitaisia tunteita siitä, että tarvitaanko meitä edes siellä. Malmikoti työpaikkana ei välttämättä ole minun juttuni, vaikka asiakkaat ovat ihania. Tykkään enemmän jotenkin kodin omaisista paikoista jotka näyttävät sekä hoitajan että asukkaiden silmissä kodilta. Tulevaa ammattiani varten opin, millaisia erilaisia paikkoja voi samalla osa alueella olla (esim vanhustentalo/palvelutalo tms). Se voi olla laitosmainen tai sitten ihan kodin näköinen paikka, synkkä ja normaali tai hyvin sisustettu, avara ja valoisa.
Toinen Malmikoti kerta oli parempi. Hoitajat oli myös enemmän mukana ja jutteli. Askarreltiin joulukortteja. Jotkut asukkaista halusivat vain seurata, jotkut halusivat kertoa millainen kortin tulee olla ja kenelle se on, ja me opiskelijat sitten teimme senlaisia kortteja. Asukkaat tykkäsivät, ja kenelle itse tein kolme korttia, liikuttui siitä. Tuli hyvä olo, kun toi toiselle viellä paremman kun hän ei itse kykene itse siihen enään.
Askartelimme tosiaan lisää asukkaiden kanssa ikkuna koristeita ja ripustimme ne sen jälkeen seinille ja ikkunoihin. Asukkaat olivat todella tyytyväisiä ideasta, hieman jotain uutta. 
